Jaakkiman Miinala 9:ssä 22.7.1887 syntynyt Juho Ristonpoika Laakkonen oli muuttanut perheineen Viipurin mlk:aan. Muuttokirja oli annettu 3.2.1914 eli myöhemmin kuin perhe oli todellisuudessa muuttanut. Juhon puoliso oli Jaakkiman Kalksalon kylän Mykrimyksen saaren Partsanlahdessa 1.8.1889 syntynyt Anna Antintytär Poutanen. Heidän lapsistaan Maija oli syntynyt 17.3.1911 Jaakkimassa, Mirjam 9.1.1914 Viipurin mlk:ssa ja Martta 3.1.1916 Viipurin mlk:ssa. Äiti Anna kuoli 6.6.1916 ja isä Juho ammuttiin Viipurissa 28.4.1918. Näin kävi, vaikka Juho ei katsonut voivansa osallistua Vapaussotaan, etteivät äidittömät lapset jäisi myös isättömiksi. Tytöt varttuivat aikuisikään lastenkodeissa, Maija Jaakkimassa ja Mirjam ja Martta Karkussa. Täytettyään 9.1.1935 21 vuotta oli Mirjam omien sanojensa mukaan viety hevoskyydillä ison järven jäätä pitkin metsän reunassa, peltojen laidalla olevaan isoon maalaistaloon. Siellä oli vanha, herttainen nainen, Veijalainen nimeltään, hänen holhoojansa. Mirjam vanhoilla päivillään löysi äitini Helvin osoitteen Viinijärvellä Maija-siskonsa luona käydessään Maijan osoitemuistiosta. Mirjam lähetti äidilleni joululehden, johon oli laittanut yhteystietonsa. He tunsivat toisensa nimeltä, mutta eivät olleet koskaan tavanneet toisiaan. Äitini soitti Mirjamille heti lehden saatuaan. Mirjamilla oli kaksi asiaa: tietääkö äitini, kuka oli hänen holhoojansa ja missä Jaakkimassa on Partsanlahti. Iso järvi osoittautui Laatokaksi. Siinä vaiheessa en tiennyt, että Jaakkiman pitäjästä oli v. 1923 osa lohkaistu Lumivaaran pitäjäksi. Sieltä löytyi Partsanlahti. Äitini oivalsi, ettei v. 1918 ole laitettu ventovierasta henkilöä holhoojaksi. Mutkien kautta salapoliisityönä sain selville, että talo, johon Mirjam vietiin, oli Rukolan kylässä Kortelan talo. Talosta oli emäntä kuollut. Tästä syystä lähistöllä pienessä kunnan vuokramökissä asunut Maria Veijalainen kävi tekemässä talon taloustyöt mukanaan tyttärensä Ainon v. 1932 syntynyt tyttö Eeva-Liisa Veijalainen. Aikaisemmin olin Karjalan Liiton kesäjuhlilla tavannut koulutoverini Jatkosodan ajalta, Elna Nukarisen, nyk. Leskinen. Hän kertoi tavatessamme, että Eeva-Liisa ja hän, molemmat Miklin tyttöjä, ovat pitäneet yhteyttä keskenään. Näin sain yhteyden Eeva-Liisaan. Eeva-Liisa kertoi, että hänellä on mummostaan Maria Veijalaisesta yksi pieni kamerakuva. Yllättäen hän tuli henkilökohtaisesti tuomaan sen minulle lainaksi. En ollut kotona, joten hän joutui odottelemaan pari tuntia ulkosalla. Maria osoittautui Elisabet (Liisa) Sipontytär Laakkosen ja Paavo Laapotin tyttäreksi Miinala 5:stä. Eli siis Maria, Juho ja äitini Helvi olivat sisarusten lapsia eli ensimmäiset serkut keskenään. Kun ilmoitin Mirjamille äitini kuolemasta, hän sanoi, että tulisit edes sinä käymään, että hän näkisi edes yhden sukulaisen. Sairastelujeni takia pääsin vasta puolen vuoden kuluttua Mirjamia tapaamaan. Sitä ennen postitin hänelle ison viisiosaisen Jaakkiman kartan, Lumivaaran kartan ja kirjoja, joissa oli kuvattu sekä maisemia että ihmisiä työnsä ja harrastustensa parissa Mirjamin vanhempien kotiseudulla. Tavatessani Mirjamin hämmästyin, kuinka hauraan ihmisen tapasin. Hän oli tavannut vain isänsä isän ja isänsä kaksi siskoa, jotka muuttivat Kanadaan vain muutaman vuoden kuluttua veljensä kuolemasta. Yksi Mirjamin pojista kertoi, että hänen äitinsä oli halvaantunut kolme kertaa ja muidenkin sairauksien hoito on kesken. Tajusin silloin, että Mirjamilla todennäköisesti ei ole paljon aikaa jäljellä. Se aiheutti sisikunnassani pakkomielteen, että pitääkö ihmisen kuolla tietämättä suvustaan yhtään mitään. Siitä alkoi suvun etsintä. Siitä hetkestä melkein päivälleen yhden vuoden päästä oli Laakkosen suvun tapaaminen Partaharjulla. Ja edelleen Mistä kaikki alkoi – Tapahtumat, jotka johtivat Laakkosten tapaamiseen Partaharjulla 2.–3.8.1997 24 tästä tapaamisesta vajaan vuoden kuluttua sukuseuran perustamiskokous Ruokolahdella eli Jaakkiman Kristillisellä opistolla (ent. Jaakkiman Kristillinen Kansanopisto), josta lähdimme kotiseutumatkalle Jaakkimaan. Tunsin äitini suvusta vain ensimmäiset serkut, joten tuntui kutakuinkin toivottomalta saada sukua koolle. ”Johtolankoja” alkoi ilmaantua yksi toisensa perään. ”Puskaradio” alkoi toimia. Muutamista ilmoittautuneiden poisjäänneistä huolimatta saimme joukolla koottua Partaharjulle 135 osallistujaa. Mirjam tapasi siellä ainoan liikuntakykyisen ensimmäisen serkkunsa Ida Lääperin. Toinen ensimmäinen serkku Olga Fabritius oli 90-vuotiaana saanut sairauskohtauksen, josta hän ei täysin toipunut eikä näin ollen kyennyt osallistumaan kokoukseen. Muut ensimmäiset serkut olivat jo siirtyneet tästä ajasta tuonpuoleiseen. Tuli todella hyvä mieli, kun näin Mirjamin onnen ja muidenkin serkusten ilon tavatessaan joko ensi kertaa tai vuosikymmenten jälkeen. Piirtoheittimen avulla yritin selventää yleisölle, mitä sukua olemme toisillemme ja millaisia ”ristikytkentöjä” on jo näiden Jaakkiman naapurikylien sukulaisten kesken. Kun kuulumme ”evakoihin”, se tarkoittaa sukututkimusmielessä, että olemme hujan hajan kuka missäkin ja jotkut vaeltavat paikasta toiseen. Kirkonkirjojen mukaan ei ollut siis mahdollisuutta peruuttaa nykyisyydestä menneisyyteen, koska asuinpaikat eivät olleet tiedossa. Enolleni ja äidilleni oli jäänyt lapsuudesta sellainen mielikuva, että heidän isänsä suku on Sortavalan mlk:sta lähtöisin. Sieltä oli käynyt sukulaisia Miinalassa. Tästä johtuen kävin sekä Sortavalan mlk:n että Jaakkiman vanhimmat rippikirjat nimi nimeltä läpi. Ainoa ”epäilyttävä” henkilö oli Miklistä löytynyt v. 1690 syntynyt Risto Laakkonen. Ristosta nykyisyyteen tullessani pääsin Miinalaan, äitini synnyinkotiin. Sitten palasin alkujuurille ja levitin ”reittiä”. Näin erämiehen tytär oli ”haistanut” oikein tai sitten minut oli ”johdatettu” oikeille jäljille. Tulin Partaharjulle siinä uskossa, että olen osuuteni tehnyt. Olin jäänyt eläkkeelle terveydellisistä syistä ja tunsin olevani monestakin syystä ”kypsä” eläkeläiseksi. Toisin kävi. Joukossa oli muutamia henkilöitä, jotka saivat ainakin osan osallistujista puolelleen kunnianhimoisiin tavoitteisiinsa saada aikaan sukukirja ja vuoden kuluttua perustaa sukuseura, mutta eivät itse kuitenkaan ilmoittautuneet ”tutkijoiksi”.